Anna:

Tervehdyksiä taas pitkästä aikaa kaikille lukijoille!

Viime aikoina päällimmäisenä ajatuksena koiranomistajuudesta on ollut kiitollisuus. Ollaan mietitty, että kuinka sitä on ikinä selvitty ilman koiraa perheessä, mistä ihmeestä on puhuttu, mille naurettu, minkä avulla karistettu rankkojen työ/koulupäivien pölyt jaloista kotiin päästyä. Minä olen niin uskomattoman kiitollinen, että meitä on suoraan sanottuna siunattu tällaisella karvanaamalla.

Kuinka kukaan selviää täysipäisenä arjesta ilman sitä kaikkea iloa ja lämpöä, minkä ihmisen paras ystävä tuo?

Suurimpia henkilökohtaisia riemunhetkiäni ovat olleet juuri ne hetket, kun Jaakko tulee kotiin ja Romeo rynnistää ilosta kiemurrellen tervehtimään isiä. Eteisen matolla on jo ties monetko ilopissatkin, mutta ei äiskä vielä malta sitä pyykätä. Olkoon siinä, mokomat pissatahrat, ovatpahan siinä ainakin ilosta! Romeon pyyteetön riemu kirkastaa Jaakon ilmeen, vaikka kuinka väsyttäisi, ulkona sataisi, maailma tuntuisi kaatuvan blaa blaa - tiedättehän? Mikään ei ole niin ihanaa, kuin nähdä maailman rakkaimman ihmisen kasvoilla sellainen hymy, joka säteilee niin, että edes minä - vannoutunut auringonpalvoja - en jää kaipaamaan minkäänlaista keltaista kiekkoa - sillä onhan minulla minun äijäni, Romeo ja Jaakko.

Mittaamattoman arvokasta katseltavaa on ollut myös isin ja pikkutöpsöttelijän leikit. Jaakko puuhastelee Romeon kanssa jotain jatkuvasti - milloin leikitään narunvetoa, milloin pallonheittoa, milloin piilotetaan ja etsitään herkkuja, milloin opetellaan peruskäskyjä. Voisin varmaankin istua ja katsella 'meidän perheen äijien' puuhastelua loputtomiin. Hilpeyttä on herättänyt myös päivittäin kuultava huudahdus ovelta: "Me lähdetään nyt Romeon kanssa äijätysten ulos pissailemaan, terve!" Mitäpä siinä voi, paitsi olla tyytyväinen kohtaloonsa.

Nyt kun Romeo on joutunut viettämään täysiä työpäiviä yksin, hän on ihan kuten kaikki muutkin reippaat pentuset - huippuunsa hiottu tuhovimmakone, tunnetaan nimellä Torahammastelija Tuholainen. Onneksi kenkiä ei ole vielä syöty, mutta puhelin/verkkopiuhoja (joita ei olosuhteiden pakosta saada piilotettua) on naposteltu poikki kolme kappaletta ja epähuomiossa meni yksi printterin usb-johtokin. Nyt kun tuo johtojen popsiminen on keksitty, Romeolla on turvallisuussyistä tilapäinen porttikielto tietokonehuoneeseen, kunnes äiti ja iskä keksivät miten kummassa kaikki johdot saataisiin lattiatasosta pois.

Tänään nuori herra oli onnistunut tiputtamaan kirjahyllystä isin synttärilahjakirjan parin vuoden takaa: Nalle Puhin ajatuksia rakkaudesta. Eihän sille lopputulokselle voinut kuin nauraa - itse pieni karvainen rakkaus jätti jälkensä kyseiseen teokseen. Kirja korjattiin talteen arvokkaana muistoesineenä.

Pari viikkoa sitten sattui kohdalle vähän ikävä sosiaalinen tilanne:
Satuimme koirapuistoon chihuahua -treffien aikaan ja kaikkialla vilisi koiria, jotka olisivat kirjaimellisesti mahtuneet taskuun. Romeo ei aluksi välittänyt vilistäjistä mitään, vaan tyytyväisenä haki palloa kun heittelin, kunnes yhtäkkiä chihut saivat jonkinlaisen apuajuoksevamäyräkoira -halvauksen ja piirittivät porukalla räksyttäen Romeo-paran, joka tiputti pallon, meni kyyryyn, veti hännän koipien väliin ja yritti luimia aidan viereen pakoon, huomatakseen vain joutuneensa piiritetyksi. Äiti tietysti rynnisti vimmalla hätiin pelastamaan pentuparan ja häätämään chihuahuat, mutta sylistä pikkunakki ei enää suostunut sillä reissulla suosiolla poistumaan. Aina kun laskin Romeon alas, herra jäi vain istumaan jalkaterieni päälle, eikä suostunut juurikaan liikkumaan, vaikka muutama tuttu mäykky yrittikin sitä leikkiin houkutella.

Tämän tapauksen jälkeen olen huomannut, että Romeo on ollut selvästi varautuneempi vieraita koiria kohtaan. En vieläkään sanoisi, että se on varautunut - mutta varautuneempi kuin ennen. Se on tietysti siinä mielessä ihan hyväkin, että aiemmin pentu oli ehkä vähän liiankin uhkarohkea - ei varsinaisesti haittaa, vaikka Romeo ei olekaan tervehtimässä ihan kaikkia täysin asiaa sen enempää tuumimatta.

Kasvattajan kanssa kun asiasta juttelin, hän tuumasti, että eiköhän pikkumies siitä taas rohkaistu, kun vaan mennään ja treffaillaan koiria ihan kuten ennenkin. Tämä meidän toimintasuunnitelmamme olikin kyllä, mutta on silti aina yhtä mukava kuulla kannustavia kommentteja - kuulla kokeneemmalta taholta toimivansa oikein.

Olemme käyneet myös ensimmäisissä mätsäreissämme ja pärjänneet vallan mainiosti! Ihan ekassa mätsärissä Kempeleessä sijoituimme sinisten pentujen kakkoseksi ja toisessa, suuremmassa mätsärissä Oulussa tulimme sinisten pentujen kolmoseksi. Minusta se on kyllä 'näyttelyuraansa' aloittelevalle, puolivuotiaalle mäyräkoiralle, jonka tumpelolla emännällä ei ole hajuakaan koiransa oikeasta esittämisestä, maailmanvalloitusta vastaava suoritus. Äiti ja iskä olivat pakahtua ylpeydestä ja palkitsivat nuorukaisensa runsailla rapsutuksilla ja herkkupaloilla!

Taidanpa tästä siirtyä unten maille, mutta täytyy vielä kirjata ylös yksi viimeinen ajatus:
Koiranpennun kasvattaminen on aivan uskomattoman hieno ja arvokas tehtävä - ja palkitsevuuskin on suoraan verrannollinen homman yleiseen haasteellisuuteen. :)