Anna:

Pentele. Niin minä sanon. Minulla ei varmasti ole enää yksiäkään syömättömiä kenkiä. Mikähän siinä on, että ne isin kengät eivät kelpaa, mutta äidin kengät senkin edestä! No, nyt on hankinnan alla sellainen naulakosta roikkuva, kankainen kenkähyllystö, josko ne siellä pysyisivät paremmassa tallessa. Saga nauttii erityisesti erilaisten ballerinatyylisten kävelykenkien popsimisesta, mutta myös lenkkarien kengännauhat kelpaavat. Ei niin, etteikö Romeo olisi osallistunut ihan yhtä avuliaasti tähän mononmässäysliikkeeseen, mutta kyllä se todellinen syyllinen on meidän karvainen nöpöneiti.

Huh, viimeinen kuukausi on ollut jotenkin aivan hullu. Olin pari viikkoa sairaana vapun aikaan, mutta opiskelijavappua oli silti vietettävä, mikä veikin sitten todella sänkypotilaaksi pariksi päiväksi, kun lapsiparka meni niin tukkoon notta mikään ilma ei kiertänyt. Loppuesseet ja -tentit ovat myöskin ahmaisseet norsun kokoisia palasia niin minun kuin Jaakonkin ajasta.

Pääsykokeet häämöttävät kesäkuun puolivälissä. Taloustieteellisen pääsykoekirjat kustansivat 156,70€, mikä ei vieläkään onnistu hymyilyttämään sitten pätkääkään. Täytynee pikapuoliin ottaa koirista mallia ja alkaa popsia kengänpohjia. Ah, opiskelijaelämän onnellisuus... not. Noh, jospa ne olisivat elämäni parhaiten sijoitetut 156,70€ ja opiskelupaikka niillä heruisi. Sitten isona ja valmistuneena ekonomina tekisin hyväpalkkaisia, siistejä sisätöitä ja harrastelisin mukavia koirien parissa vapaa-ajallani, jonka elättämiseen palkkani riittäisi. Eikä työ tietenkään häiritsisi harrastuksiani. ;o)

Mitäköhän tähdellistä tässä on koirien kanssa puuhailtu... Avataanpa peli vaikka näin: meilläpä onkin kaksi maailman valloittavinta otusta. Oikeasti. Sellaisia sylipusukoiria molemmat. Me ollaan ulkoiltu ja opeteltu uusia temppuja, nukuttu läjässä sohvalla ja sängyssä. Romeo on keksinyt uuden nukkumapaikan pyykkikopasta, joka on muuten hyvä paikka, mutta jos Rompe sattuu pyykkipäivän jälkeen sinne loikkaamaan niin pudotusta on metrin verran eikä mäykkyparka pääse enää korista pois. Näin kävi viime yönä. Aamulla alkoi kuului surkea vinkuna ja silmiä kun raottelin, niin pyykkikopan reunan yli ulottui juuri ja juuri mäyräkoiran kuono.

Romeon opetin tässä haukkumaan ja lopettamaan haukkumisen käskystä. Elättelen toiveita josko se helpottaisi ylipäänsä haukkumista, jota on ilmennyt sitten Sagan saapumisen. Taitaa ukkoparka vahtia vähän liikaa nyt, kun hän ei olekaan enää yksin vaan on ihana turrikkatanttara talossa seurana. Romeota olen yrittänyt opettaa myös seisomaan, mikä ei edelleenkään suju. HUOKAUS - pitäisiköhän sitä vaan hyväksyä, että ei siitä ehkä koskaan tule edes välttävää näyttelykoiraa, joten miksi yrittää väkisin. Rompe on kuitenkin aivan riittävän nokkela suoriutuakseen lukuisista muista tempuista ja älytehtävistä leikiten.

Saga on tonttu. Se on niin valloittavan pöhkö, rauhallinen ja jotenkin aina ihan omissa maailmoissaan. Siinä missä Romeon viehätys (ja kammotus) on sen nokkeluudessa, Saga hurmaa enemmänkin suloisella hölmöydellään. Ei se missään nimessä tyhmä ole! Se on sellainen pehmeä, lempeä ja malttavainen, eikä käy ollenkaan sellaisilla kierroksilla kuin velikultansa. Saga ei käy ollenkaan niin kovasti hermoille kuin Romeo, joka tosin on rauhoittunut ja aikuistunut valtavasti sitten pikkusiskon saapumisen.

Sagan peruskoulutukseen on viimeisen kuukauden aikana kuulunut lähinnä käsittelyyn ja kaupungin ihmeisiin totuttelua sekä sosiaalistamista. Koirapuistovisiitit ovat oikeastaan päivittäisiä, harvoina päivinä on jääneet väliin. Se on tehnyt neidille hyvää, niin ihmiset, koirat kuin kaupungin muut ilmiöt ovat alkaneet tuntua tavanomaisilta, eikä jokaiselle raksahdukselle ja liikahdukselle tarvitse enää haukkua tahi murista. Neidin varautuneisuus on vähentynyt kovasti, mistä olen ollut enemmän kuin mielissäni.

Juuh! Olishan tätä asiaa, mutta nyt ei oikein ajatus pysy kasassa. Taitaa olla ulkoilmamyrkytystä, oltiin nimittäin koirien kanssa tänään nelisen tuntia pihalla mesoamassa ja treenailemassa.

Laitan tähän loppuun vielä tällaisen pohdinnan, jonka kirjoitin mäyräkoirafoorumille aiheeseen, jossa kysyttiin "Miksi hankit koiran?":

" Minäkään en suoraan sanottuna osaa antaa mitään järjellistä syytä sille, miksi koira(t) piti saada.

Olen ihan kakarasta asti painellut koirien perässä pitkin kyliä, napannut kiinni kaikki karanneet koirat ja kiikuttanut kotiin (josta toimitettu omistajilleen) - siinäpä oli hyperhygieenisellä äidillä ihmettelemistä kun koirille pahasti allerginen lapsi tulee nenä vuotaen turre hyppynarussa kiinni (oikeaa pantaa ei karkulaisilla useinkaan ollut) kotiovelle sanomaan, että "Äiti tällanen löyty, se varmaan tarvii ruokaa ja vettä ja pitäis soittaa jollekin, sen omistajilla on varmaan ikävä..." Noina aikoina ikää oli alle kahdeksan vuotta. Tuon ikäinen lapsi toimii varmaan jonkinlaisen vaiston varassa, enpä ainakaan mitään logiikkaa sille keksi.

Koira vaan piti saada. Sitä piti saada hoitaa ja opettaa, katsoa kun se kasvaa ja kukoistaa, lopuksi saattaa se lempeästi eläkeläispäiviensä päähän siinä mielessä omilla ehdoillaan, että ennen ei lähdetä, ennen kuin muuta inhimillistä vaihtoehtoa ei oikeasti ole. Näin kävi perheemme ensimmäiselle koiralle, keskikokoiselle villakoiralle, jonka myötä koira-allergiani hävisivät.

Sittemmin omaan talouteen siirtyneenä nuorena emäntänä vietin muutaman vuoden 'vapaata opiskelijaelämää', kunnes sitten se sama järjellä täysin käsittämätön palo nelijalkaisiin perheenjäseniin tuli takaisin. Perheeseen tuli Romeo-mäykky ja vuoden myöhemmin skyenterrierineiti Saga.

En ole mattoja kuuratessani, naapureita pennun mesoamisen jäljiltä rauhoitellessani tai vastaostettujen kenkien purujälkiä tarkastellessani hetkeäkään katunut päätöstäni. En aamulla, kun räntäsateeseen pitää lähteä ulos, en illalla, kun pirskeistä pitää lähteä etuajassa kotiin koiria lenkittämään. Useamman perheenjäseneni mielestä tässä ei ole mitään järkeä - ilmeisesti nuoren ihmisen elämä pitäisi viettää mahdollisimman tehokkaasti kaikkea vastuuta karttaen. Eikä se nyt täysin valhetta ole, sillä eihän tässä periaatteessa modernin maailman arvopohjan näkökulmasta ole järkeä.

Vaan aamulla kun heräät vimmatusti heiluvan hännän tasaiseen "tump-tump-tump" -ääneen ja korvaasi ujutettuun kieleen, kylmään ja kosteaan kuonoon peittosi alla, niin järjellisyydellä ei ole mitään merkitystä.

Kun alkuillasta tulet väsyneenä kotiin ja eteisessä vastaanottokomitea on repiä vaatteet päältäsi yrittäessään kiivetä suomaan kiintymyksenosoituksia naamavärkillesi, logiikka viimeistään unohtuu.

Muutaman kuukauden uhmavaiheen jälkeen, kun karvanaaman korvat yhtäkkiä aukeavatkin ja löydätte yhteisen sävelen, opettelette jos minkälaisia metkuja yhdessä, ei kannattavuuksia tarvitse enää laskemalla laskea.

Vastakuuratun nelijalkaisen painellessa suorinta tietä kylvystä olohuoneen villamatolle pyristelemään oman turkkinsa vetoisuuteen nähden uskomattoman määrän vettä niin sohvalle, edellämainitulle matolle kuin telkkarin ruudulle, ei viisauden mittamerkkiä löydy aidan matalimman kohdan korkeudelta.

Ja koska tätä ilmiötä, siis miksi koira vain on oltava ilman minkäänlaista tottumustaustaa, en osaa selittää niin järjellä, logiikalla, kannattavuudella kuin viisaudellakaan, täytyy turvautua siihen mitä jäljelle jää - rakkauteen. Minua ei oikeastaan kiinnosta pätkääkään sanan 'rakkaus' semiotiikka, eikä se kuinka sitä yksilötasolla toteutetaan, mutta tyydyn omalla kohdallani määrittelemään sen toisinaan tieteellisen järjenkäytön vastaiseksi, voimakkaaseen kiintymyksentunteeseen perustuvaksi toiminnaksi. Siksi meillä on tänä päivänä koirat! "